Naima, Herra Monk on soittimellaan luoden melodioita jotka kulkevat kuin tanssivia pilviä taivaalla

Thelonius Monk, yksi jazzin mystisin ja legendaarisimmista hahmoista, oli mies, joka ei koskaan pelännyt rikkoa sääntöjä. Hänen musiikkinsa oli täynnä yllättäviä melodisia käänteitä, epäsäännöllisesti rytmitettyjä tahteja ja synkopoituja sointuja. Siinä oli samaan aikaan absurdin huumorin tuntua ja syvää melankoliaa. “Naima”, yksi Monkin tunnetuimmista sävellyksistä, on täydellinen esimerkki hänen ainutlaatuisesta musiikillisesta näkemyksestään.

Kappale syntyi vuonna 1953 ja se julkaistiin alunperin albumin “Monk’s Dream” osiona. “Naima” on instrumenttijazz-tyyliä, missä melodia on keskeinen ja improvisaatiot rakentuvat sen varaan. Kappale aloitetaan Monk:in omintakeisella pianonsoitolla. Melodia on yllättävän yksinkertainen ja kaunis, mutta samalla täynnä mystisiä puolia. Se kuulostaa lähes lapsenlaululta, mutta samalla se tuntuu oudolta ja tutulta samanaikaisesti.

Monkin soittotapa oli ainutlaatuinen ja vaikeaselkoinen. Hän ei koskaan soinut tavallisia sointuja tai asteikkoja. Sen sijaan hän käytti dissonansseja ja outoja rytmiä luodakseen musiikkinsa täysin omaa sävyään. “Naima” onkin täynnä näitä ominaisuuksia. Sointueteneet ovat usein yllättävän dissonantteja, mutta ne toimivat yhdessä luoden kappaleen ainutlaatuisen tunnelman.

Rytmi on myös “Naima”:ssa tärkeässä osassa. Monk ei koskaan pysynyt normaalin tahtilajin sisällä. Hän kiihdytti ja hidasti tempoa mielivaltaisesti, luodessaan epätavallisen flow’n. Tämän ansiosta kappale tuntuu aina hieman “liikkeessä”, ikäänkuin se tanssiisi kuuntelijansa edessä.

“Naima”:n tunnelma on vaikea selittää sanoin. Se on sekä iloinen että surullinen, sekä tuttu että outo. Kappale synnyttää kuulijaansa myöten ajatuksia ja kysymyksiä. “Miten hän kehitti tällaisen melodian?” tai “Miksi kappaletta kutsutaan Naimaksi?”.

Monkin itsensä mukaan “Naima” on omistettu hänen vaimolleen Nellie Monkille, jonka nimi arabian kielessä tarkoittaa “kultaa”. Se selittäisi osittain kappaleen melankolista kaunista.

Teolonius Monkin soittotapa ja improvisaatiot “Naima”:ssa

Monkin soittotavan ominaispiirteet heijastuvat vahvasti myös “Naima”:ssa:

• Dissonanssi: Monk käytti usein dissonantteja sointuja perinteisten harmonioiden sijasta. “Naima”:ssa tämä on selvästi kuultavissa, varsinkin piano-introssa ja improvisaatioissa.

• Epäsäännölliset rytmit: Monkin tahtilaji oli usein epätasaista ja hän manipuloi tempoa mielensä mukaan. “Naima”:ssa temposuuntaukset vaihtelevat tasaisesti luoden jännittävää dynamiikkaa.

• Vasta-intuitiiviset melodiajuoksut: Monkin melodiat olivat usein yllättäviä ja vaastivat tavallisia harmonisia rakenteita.

“Naima”:ssa Melodia on yksinkertainen mutta herätti mielessä vahvoja kuvia ja tunteita, mikä tekee siitä ainutlaatuisen ja kiehtovan sävellyksen.

• Improvisaatiot: Monkin improvisaatiot “Naima”:ssa ovat täynnä yllättäviä käänteitä ja dissonansseja. Hän ei pelännyt poiketa tavanomaisista musiikillisista kaavoista, vaan luoti etsi uusia ja innostavia sointuja.

Monkin vaikutus Jazz-musiikkiin

Monk oli merkittävä vaikuttaja jazzin kehitykseen. Hänen ainutlaatuinen soittotapansa ja sävellystyylinsä vaikuttivat lukemattomiin muusikoihin, sekä jazzin että muiden musiikkigenrejen saralla.

Hän rikkoi perinteitä ja osoitti, että jazzissa ei ole rajoja luovuuden suhteen. “Naima” on yksi esimerkki Monkin uraauurtavista sävellyksistä, joka inspiroi ja innostaa edelleen musiikkiharrastajia ja ammattilaisia.

Monkin diskografia:

Monk:in musiikki on aarreaitta, joka paljastaa itsensä kerta kerralta uudelleen. “Naima” on vain yksi monista kappaleista, jotka osoittavat hänen neromaisuutta ja ainutlaatuista näkemystään musiikista. Jos etsit jazz-musiikkia, joka poikkeaa tavanomaisesta ja haastaa ajatteluasi, suosittelen lämpimästi tutustumaan Thelonius Monkin tuotantoon.